it was really nothing: archive / theme
every poem written by [thendecember.tumblr.com]

lähdetään

harmaansävyisten iltojen myötä ajattelen
sinun olevan siinä aina
vaikka aamu pyyhkisi muistoja pois
kullattuja,
lisäisi ne joita emme puhuneet
läpi

esplanadilla meren kylmä
puhaltaa vaatteiden läpi
halauksessa tuoksuu vanilja
joulukuun valot
tekonahan käpristynyt pinta raapii

ja viinikellarikin on
tältä vuosituhannelta
tyhjennetty

minä olen tässä aina
ihmettelemässä syksyn väritettyjä varjoja
keräämässä maasta vaahteran suurimmat lehdet
ja kuuntelemassa väritettyjä satuja
suurista

kasvu

siihen päivään asti
ajatuksen oli kestettävä
minulla on rintalastan alla

paino

se ei hengittäen lähdekään pois.

ja kaikki nämä päivät
olen valuttanut tyhjiin sanoja jotka unohdin jo
ja taistellut vastaan ja yhdessä
kasvanut keskelle puuttomia aloja
odottanut vuosia
turhaan
ja kasvanut siltikin surun lomasta
kauniina myrskynä

se valokuva jossa
salamat rikkovat taivaan ja ottavat pojan syliin.
siinä hän kasvaa mieheksi

keskikesän sateet saavat minut sairaaksi

jos jokin estää sinua näkemästä
kuinka aurinko nousee syksyn ylle ja
herättelee varovasti talven syliä
pyyhi se mielestäsi pois

jos pienuus tuntuu harteilla
jos ihmettelet koko voimavarallasi
miksi jalat eivät kannakaan eteiseen
ovikello lakkaa soimasta
ethän peilikuvaasi syytä

minä kiitän alkavasta syksystä
vierelläni hengittävästä pojasta
laulamisen taidosta
vaikka uskoni melkein on mennyt
vaikka taivas lahjoittaa elokuuksi vain sateen

kanna minut yli pimeän

olen lista painorajoitetuista silloista
jotka kestävät enemmän
kuin varoitellaan

ne laudoitetut riipputiet
ylittävät pimeitä jokia
huojuvat
pieni ihminen
kammoaa koskia

tai koskea

olen jaksanut kaatuvien puiden varjoissa
rakentaa tulitikuista arkkitehtuurisia ihmeitä
ja kaiken ylle
kasvattaa taimista uusia
koivuja takapihalle

terra

otetaan toisistamme selvää
kirjan kannet levälleen pöydälle

minä en puhu aamuisin ylimääräisin sanakääntein
mieluiten teeveden pinnasta
katson piirtyvää varjoasi
huoneesi seinän yöllä arveluttavia sälekaihtimia
joista kirjoitan humalassa
unohdetun
sanan
ylös

tivaa
melkein anelen sitä

että tivaa nyt

olinko vieraissa varjoissa enemmän kulta pieni vai
muisto nuoruusvuosista
purppuraisella päiväpeitteellä
revityn kappaleen keskimmäiset soinnut
huudettu tavu

valkoisia ruusuja

sea

timanttimeren suru on kuvaamaton
sanoin se toivoo lipuvansa
ulapan tuntumaan
kaarnalaivojen lailla kaukaisuuteen

ja olisiko sillä merkitystä
jos vain kaikki juoksevat ohi tämän rannan
kivikoiden
hiekkavarpaat

mereni, älä itke
näillä rannoilla minä viihdyn
ja tänne minä
palaan

tallennetun luonnoksen otsikossa lukee 66666

paluun hetkellä
minä olen ollut vain varjo itsestäni,
rakas

kasvoiltani uupuu jotain
haluan kaivaa ne esiin
ihon alta
kuulla huutosi kaikuvan tyhjiin

kesä sulaa käsissäni ja
sade
pinnat joista ei heijastukaan
taivasta


en ole vuoteen osannut
selittää

miksi metsä ei saa
hymyilemään

tai

miksi

mutta olen kai silti sanonut
rakastan sinua


olenhan


miksi
jos sekin
on valhe

kuten jokakesäiset hellelupaukset juhannukseksi
ja kuinka siltikin sataa


ihmettelen miksi
lause loppuu kesken
huudon


minä muistan miten kahden asian tekeminen
samanaikaisesti
tuntui elämäntarkoitukselta

hengittää ja katsoa
sinua
yön syleilemässä huoneessa


kumpikin tiesi kuka on hän
tai oli
kuten toivoin
se varjo sydänrajaan jäätyneenä valopilkahduksena
eteisaulan
naulakolla kuva

runon ensisäkeinä, hän


kaiken se kestää, kaiken se
kärsii
kaikessa toivoo

oliko tärkeintä nähdä sinussa
ilo
vai heijastuva rakkaus

minä olen ollut yksin,
rakas
kukkivien kanervien joukossa
yksi vaivaiskoivu vain

helpottavaa valehdella että se on
hyvä ja
ihan okei

sillä miten se koskaan
voisi olla okei

jos se en ollut minä


kauniisti kaikuvat adagion sävelet
kun sinä kävelet

157

tavallisen aamun taitettu hesari
paljasti ajatuksia tuntemattomista

ja oli sekin, joka ei koskaan unohtanut
polttavaa oranssia



laskin aikaa, oli nyt

ainut pysähtynyt hetki

tuhannesti astutuilla portailla



sydän pysähtyy

harvoin on niin hereillä

hauraus

paleltaa
se kuulemma kutistaa sormia niin
että sormukset tippuu

veden mukana viemäriin


jälleen on liputuspäivä
sinivalkoinen uskoni horjuu
kun vain katsonkin tuulta

 

voimaruno pienelle sisarelleni

tämä väsymys
ketään muuta täällä ei ole
ja sen varjoissa huoneen pimeys
on melkein jo kirkas

ikkunan vierellä koivu
koko talven seissyt yksin
mutta silti ylpeänä, korkeimpana
se on keväällä ensimmäinen joka
kukkii

syksyllä kirkkaimmat lehdet

kesä on kulkenut
eteenpäin
jättänyt meihin syviä arpia ja painon
menneisyys kuiskii

 

mutta tulee kevät
ja jälleen nuori rastaspariskunta
pesii noilla oksilla
jatkaa matkaa

 

1 2 3 4 5