it was really nothing: archive / theme
every poem written by [thendecember.tumblr.com]

157

tavallisen aamun taitettu hesari
paljasti ajatuksia tuntemattomista

ja oli sekin, joka ei koskaan unohtanut
polttavaa oranssia



laskin aikaa, oli nyt

ainut pysähtynyt hetki

tuhannesti astutuilla portailla



sydän pysähtyy

harvoin on niin hereillä

hauraus

paleltaa
se kuulemma kutistaa sormia niin
että sormukset tippuu

veden mukana viemäriin


jälleen on liputuspäivä
sinivalkoinen uskoni horjuu
kun vain katsonkin tuulta

 

voimaruno pienelle sisarelleni

tämä väsymys
ketään muuta täällä ei ole
ja sen varjoissa huoneen pimeys
on melkein jo kirkas

ikkunan vierellä koivu
koko talven seissyt yksin
mutta silti ylpeänä, korkeimpana
se on keväällä ensimmäinen joka
kukkii

syksyllä kirkkaimmat lehdet

kesä on kulkenut
eteenpäin
jättänyt meihin syviä arpia ja painon
menneisyys kuiskii

 

mutta tulee kevät
ja jälleen nuori rastaspariskunta
pesii noilla oksilla
jatkaa matkaa

 

kantohihnani

sumu kuulostelee puissa
uskaltaako vielä tulla
esiin
sade

tässä on hyvä
tämä alkava vanhuus
sen muistojen syvät vuodet
höperöinä pyörivät häkkyrää

keräilen kuusenkerkkiä kielletyllä maalla
varovasti kuin varkain
oisin liikkeellä

tällä säällä
ei tarvitse kantaa kannulla sadetta

unessa ulvoi punainen susi
polvillaan edessäni
tahdon, minä sanoin
vai menikö se kuiskauksen puolelle
sillä hän lähti ulvoen pois

otsikko tuhoaisi tämän laulun

anna minulle anteeksi katseeni
se seuraa sinua kun pukeudut
vaaleaan villaneuleeseen piiloon talven
harmautta
mustiin sukkiin jotka vaihdetaan
päivittäin

anna minulle anteeksi kun poistut
ja minä jään tilaan jossa menneisyys ja
tulevaisuus kohtaa
sanoina ja piiloon laitettuina kuvina
tahtoisinko olla osa sitä vai
jonkun muun

anna minulle anteeksi sillä tiedät liikaa
asioita, sellaisiakin joita
ei ehkä ole olemassa
tai ei pitäisi olla
tai minä olen ne jo pyyhkinyt pois

taivaalla oli punaisia tähtiä

taivaalla oli punaisia tähtiä
ja sinisiä, ja kirkkaita kuin kuu
mutta sen kaupungin valoissa ne heijastuivat kaukana
eikä niitä nähnyt
edes latvasta puun

minä piirsin horoskooppeja taivaalle
ja näin
kevään ensimmäinen sitruunaperhonen!
tuolla noin!

mutta oliko
pimeässä on vaikea erottaa värejä
olivatko ne siniset vai punertavaa kultaa
oliko valtameren viher
silmissä kirkkaana

kirjopyykki

sellainen valo joka loistaa kauas
taukoamaton

pariisin vieraat kadut kotini eteisessä
ja hän joka maalaa eiffeltornin varjoja
silmäluomiini,
ne ovat salatut unelmani
hän lukee niistä satuja kirjahyllyni
mustavalkoisilta lehdiltä

saatan olla turvassa aistieni kirjossa
mutta tahdon luopua siitä satamasta
johon kotini sidotaan

luonnekuvaus

onko suru totuuden arvoista
painaako menneisyys enemmän kuin
sanat tässä
iässä, ollapa nuori ja
tyhmä
ei vanha ja kaikesta oppinut

väärässä toisten puolesta
ehkä hieman omastaankin
voi antaa pois
mutta minä väsyn pitkässä juoksussa
kartan puoleen väliin

onko oikein olla väärässä paikassa
väärässä ajassa
katsoa hidastetulla filmillä
virheitä tapahtuvaksi

minä olen väärässä elokuvassa

lakkaa kuvaamasta!

setripuut

vanhassa talossa
natisevat laudat
soinnuissa tuulen
luulen vaiko omiani kuulen
kuinka laulaa maailman kaunein nainen

suruballadeja
duuriasteikkoa tavaillen
ja tanssii tahtiin valssin
kuten kevät saapuu
taajaman koivupuihin
tarttuu

1 2 3 4 5